lauantai 28. marraskuuta 2015

Päijänteen telakka


Taannoin eräänä syksyisenä perjantai-iltapäivänä toteutimme vihdoinkin jo keväästä asti suunnitellun Tähtivierailun Päijänteen Telakalle. Olin saanut tutustumiskäynnille esiliinaksi Tähden Kotkan Kalarannan konepajan aikaisen päälikön Herra Marjasen, joka on toiminut myös rakentajien neuvonantajana kyseisen telakan suunnitteluvaiheessa. Vaikka kyläilymme keskeyttikin pahanpäiväisesti alunperin Oulujärveltä lähtöisin olevan Liwia nimisen aluksen pohjan hiekkapuhalluksen, delegaatiomme otettiin vastaan hymyssä suin ja kahvitkin tarjottiin.


Kookkaan telakkarakennuksen 12 metriä korkeista oviaukoista mahtuvat sisään Päijänteen suurimmatkin yli 200 tonnia painavat alukset, joten keväästä 2015 asti Heinolan Hevossaaressa onkin ollut mahdollisuus telakoida ja huoltaa myös suuria aluksia sisätiloissa ympäri vuoden. Telakan osakkaan ja myöskin Päijänteellä seilaavan m/s Vasken kipparin Herra Kaupin kertoman mukaan, noin 200 alusta käsittävästä Päijänteen yli 10 tonnisten teräsalusten kannasta useita onkin jo ehditty heti ensimmäisen toimintakesän aikana telakoida ja kiitettävän moni laivureista on ollut kiinnostunut tuomaan paattinsa myös tulevaisuudessa huollettavaksi sinne. Kaikki työt rovien pesuista, hiekkapuhalluksista ja maalauksista aina moottorien, potkuriakselien ja pohjapeltien vaihtoon kuuluvatkin telakan toimenkuvaan.



Varsin suuresta ja varsinkin tässä taloustilanteessa rohkeasta miljoonainvestoinnista johtuen toivoisikin asiakkaiden löytävän Päijänteen Telakan. Telakointihinnat vaikuttivat mielestäni myös varsin kohtuullisilta suhteutettuna siihen, että korjauksia tehdään Hevossaaressa säiltä suojassa sisätiloissa.






Pyysin Herra Kauppia lähettämään minulle itse napsimieni lisäksi vielä muutamia lisäkuvia telakalla vierailleista aluksista. Tässä niitä nähtäväksi teillekin.









Tässä listattuna myös muutamia löytämiäni linkkejä aiheeseen:

Ylen uutisten artikkeli ennen telakan rakentamista.

Ylen uutisten artikkeli Päijänteen telakasta.

Etelä-Suomen Sanomat

perjantai 20. marraskuuta 2015

Wickströmin kunnostus etenee lopultakin

Pihamme pressuhallissa majaileva varaosiksi hankittu vuoden 1960 Wickström DE-R, 100-130hv -merimoottori on saanut vuoden päivät olla varsin rauhassa, vaikka aina sopivissa väleissä olen sitä yrittänytkin puhdistella maalausta silmällä pitäen. Kolmos- ja nelossylinterien kannen, ruiskutus- ja vesipumpun sekä erinäisen määrän muita osia olen siitä kuitenkin saanut purettua pois maalausta helpottamaan ja läpikäymistä odottamaan.

Kuten olen jo aiemmin kertonut, moottori oli saanut aikojen saatossa päällensä sellaisen rasva- ja likakerroksen ettei sen poistaminen ole ollut aivan yksinkertaista. Pienen hiekkapuhalluslaitteen hankkimista olen projektin edetessä usein harkinnut, mutta räteillä, puhdistusaineilla ja erikokoisilla porakoneen teräsharjoilla olen urakasta kuitenkin yrittänyt suoriutua. Reilu kuukausi takaperin tilanne oli lopulta tämän näköinen.



Irroitettuja osia olen maalaillut autotallissa erillään jo useampaan otteeseen. Mainittakoon niistä ainakin pako- ja imusarjat, ilmanputsari, venttiilikopat ja toinen silinterikansista.



Syksyn ensimmäiset yöpakkaset sattuivat tietenkin juuri sopivasti silinterilohkon maalausillaksi. Kylmässä maalin kuivuminen arvatenkin hidastuu, mutta jottei kaikki menisi aivan putkeen, laski lämpötila juuri kyseisenä yönä niin paljon pakkasen puolelle, että lohkon maalista hävisi kokonaan kiilto. Tämän jälkeen ei ollutkaan oikein muuta tehtävissä, kuin maalausoperaation uusiminen.





Tässä tulos kahden maalauskerran jälkeen. Varmistelin vielä pinnan onnistumista lämpöpuhaltimella, joka sekin roikan lämpöreleen jostakin mystisestä syystä lauettua sammui kertaalleen ennen aikojaan. Halliin päälle jättämäni led-roikkalamppu paljasti sammuessaan kuitenkin virrantulon katkeamisen ja osasinkin näin ollen käydä käynnistämässä puhaltimen uudelleen.



Saas nähdä minne asti tälle syksylle saan kunnostusoperaatiota vielä vietyä. Laitoin kuitenkin puuttuvan sylinterikannen paikoilleen Tähdeltä löytämäni vanhan kannentiivisteen ja tiivisteliiman kera. Uutta kannentiivistettä en viitsinyt alkaa varamoottoriin kuitenkaan teettämään, joten tämä saa tällä erää kelvata.

Alkuperäisen Wickströmin käyttöohjekirjan puuttuessa tarkkaa kannenpulttien kiristysmomenttiakaan ei minulla ollut vielä tässä vaiheessa tiedossa ja taannoin mersun huoltohommissa osittain rikkomani momenttiavainkin osaltaan hidasti kannen oikeaoppista kiinnittämistä. Kaikkihan tietenkin tietää, että Mersut eivät koskaan ole rikki ja remontissa, vaan aina vain huollossa. Mutta Wickströmiin palatakseni.. Teinkin näin ollen kannenpulttien alkukiristyksen "luomuna" hylsällä ja puolimetrisellä jatkovarrella. Koko komeuden päälle nostin vielä venttiilikannet suojaamaan venttiilikoneistoa pölyltä. Tässä tilanne siis tällä erää, mutta voin luvata, että jatkoa seuraa jossakin vaiheessa..



Myöhemmin tutkiessani Tähden edelliseltä omistajalta saatua tietopakettia löysin sieltä ilokseni kannenpulttien kiristysmomentin, joka on 35 Nm. Täytynee siis vielä jossakin vaiheessa tehdä virallinen loppukiristys toimivalla momenttiavaimella.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Imatran satamaan

Heräilimme edellispäivän koettelemusten jälkeen seuraavana aamuna kaikessa rauhassa. Tämän johdosta jo aamupalaa syödessämme saimme kuulla kuinka Ruhansaaren laiturissa yötä kanssamme viettäneet veneet yksi toisensa jälkeen käynnistivät koneensa ja poistuivat paikalta. Laiturin toisessa päässä yöpynyt pieni punahyttinen hinaajakin, jota en vielä ollut ehtinyt edes mennä ihastelemaan saati tunnistamaan, ehti harmikseni irroittamaan kiinnitystouvinsa.

Lopulta Tähti oli laiturin ainoa alus, kun viimeinenkin fiskarimallinen matkavene hävisi kohti kotisatamaansa. Jutustelin illalla kyseisen paatin omistajan kanssa, joka kertoi isänsä aikoinaan rakentaneen aluksen. Hänen 30 vuotiseen Saimaan matkailuun oli ehtinyt mahtua kaikenlaisia tapahtumia, mutta alakerran Herramme kaltaista ei hänkään ollut koskaan ennen kohdannut. Illalla rantaan saapuessamme kuulunut koneen matala ja rauhallinen käyntiääni oli kuulema ollut "nautittavaa" kuultavaa. Tästä syystä Wickström saikin konehuoneessa sitä illalla ihmetellessämme kovasti ihailua osakseen.

Saatuani ahdettua aamupalalla vatsani täyteen pekonia, papuja, paistettuja kananmunia, paahtoleipää ja kahvia pureuduin syvemmin eilisen blackout -tilanteen aiheuttajiin. Löysin ruorin etupuolisesta kojetaulusta pienen penkomisen jälkeen yhden ainoan eräälle merkkivalolle virtaa tuovan plussajohdon irrallaan. Sen viereiseen metalliseen tukipalkkiin se lienee eilen hipaissut ja aiheuttanut oikusulun tunnetuin seurauksin.

Vaikka vika oli pieni niin haitta oli sen verran suuri, että katsoin järkevimmäksi samantien erottaa kriittisimmät laitteet eli kaikuluotaimen ja karttaplotterin kaikista muista sähkölaitteista ja siirtää ne kaikki pari päivää takaperin asentamani DSC/VHF -puhelimen sulakkeen taakse. Myöhemmin ne voisi tietenkin toimintavarmuuden nimissä vielä sijoittaa omien varokkeidensa taakse, vaikka tämän yhdenkin sulakkeen koko laskujeni mukaan näyttäsi riitävän kaikille kolmelle aparaatille.

Pientä mietiskelyä asiassa aiheutti myös se, miksi plotteri on alunpitäen kytketty samoihin sähköihin esimerkiksi juuri moottorin varoitusvalojen, pyyhkijöiden yms. kanssa? Jotenkin olin virheellisesti - ja asiaa tarkistamatta - kuvitellut, että plotterin ja ruotelin etupuolisen kojetaulun sähkönsyöttö ovat ilman muuta omien sulakkeidensa takana. Siirtäessäni näistä jälkimmäisen kulkemaan vanhan lattasulakkeen sijasta automaattisulakkeen kautta en todellakaan tullut testanneeksi, onko karttaplotterikin mukana tässä ryhmässä. Sitten kytkin vielä uuden viime syksynä asentamani kaikuluotaimen hölmöyksissäni plotterin virransyöttöön kuvitellen edelleen kytkennän olevan kuvatun kaltainen. Asian tarkistaminenhan olisi ollut todella helppoa, joten hiukan harmittaa oma ajatelemattomuuteni. Epäselvyyteen ja virheelliseen olettamukseeni vaikutti osaltaan varmasti myös se, että vanhempaan sulaketauluun ei ole asentajien toimesta merkitty mitä kunkin sulakkeen takana on. Ainoastaan muutamasta tällainen merkintä löytyy, mutta nekin ovat minun erilaisten asennustöiden ohessa jälkikäteen tekemiäni.

Tämän kaiken ohella vaikuttaa myös siltä, että ellen olisi muuttanut ruorin etupuolelle menevää yleissyöttöä taannoin komentosillan uuteen sähkökaappiin omalle automaattisulakkeelle, jonne puolestaan tulee minun laittamani paksukaapelinen syöttö suoraan akulta, olisi edellispäivän kaltaisessa vikatilanteessa palanut vanhan sulaketaulun pääsulake ja se jos joku olisi aiheuttanut päänvaivaa. Lienee siis syytä lähitulevaisuudessa käydä huolellisesti läpi vanhojen lattasulakkeiden taakse sijoitetut laitteet ja merkita ne huolella ylös vastaisuuden varalle. Vielä parempi olisi tietenkin uuden isomman sulaketaulun asentaminen ja kaikkien sillan sähköjen uusiminen sekä sijoittaminen automaattivarokkeiden taakse.


Sähkötöiden jälkeen puolenpäivän hujakoissa mekin laittauduimme matkalle. Suuntasin eilistä tuloreittiämme pitkin Hietasaarta kohti, sillä halusin ehdottomasti käydä tarkistamassa löytyisikö satamaan opastavia viittoja päivänvalossa. Kiikareilla tiirailin saaren itäpuolistä väylää pitkin kulkiessamme lahdukkaa kohti ja löysin yhden pienen reimarin, joka tältä etäisyydeltä vaikutti eteläviitalta. Muita merkkejä en yrityksistäni huolimatta havainnut. Asian olisi tietenkin voinut vielä tarkistaa lähemmäs ajamalla, mutta päätin kuitenkin matkaa jouduttaakseni jatkaa eteenpäin ja tulla joku toinen kerta valoisan aikaan etsimään reitin satamaan.

Kuulin muuten myöhemmin, että kyseisessä paikassa on useampi veneilijä kolhinut alustaan juuri näihin pelkäämiimme kiviin. Siinä samalla varmistui lopullisesti myös tunne oikean ratkaisun tekemisestä, kun vaihdoimme illalla satamapaikaksemme läheiset Ruuhonsaaret.


Kiersimme Kyläniemen kärjen ja ajoimme jo Ristiinan reissulta tuttua reittiä Suur-Saimaan Mäntyselän yli Satamosaaren ohi Imatran kylpylän rantaan. Ei ole muuten mitenkään selvää tuon Suur-Saimaa nimen oikeaoppinen käyttö. Asiasta lisää tuolla.

Mutta se siitä. Palataan takaisin Tähden kannelle..


Siellä nimittäin paistoi aurinko ja lännenpuoleinen perän takainen tuuli pysytteli rauhallisissa 3 m/s lukemissa. Tämän johdosta lämpötila kohosi päivän aikana lähes 13 celsiusateeseen. Sillalla oli ajoittain aukaistava jopa molemmat ovet, kun paidan selkämys alkoi tuntumaan kostealta. Syksyinen Saimaa tarjosi siis parastaan.

Muutamia muita huviveneilijöitäkin oli myös liikkeellä, mutta hauskimman "vastaantulleen" yllätyksen tarjosi matkamme aikana taakseni komentosillan pöydälle ilmestynyt kuva tukkilauttaa hinaavasta Tapolasta. Huvikäytössä eläkepäiviään viettävästä aluksesta löydät lisää tuolta.


Iltapäivä oli edennyt jo pitkälle kiinnittäytyessämme kylkikiinnityksellä Imatran sataman etelänpuoleiseen isommille veneille tarkoitettuun A-laituriin. Jotenkin tuntuu, että tätä vierasvenelaituria ei ole ainakaan mainostamisella pilattu. En äkikseltään nimittäin muista juuri kenenkään kohtaamamme veneilijän kertoneen vierailleensa täällä. Ehkä tätä epäkohtaa parantaakseen Imatralla ollaankin parhaillaan tarttumassa toden teolla sataman kehittämishankkeeseen.

Mahdollisuuksia ainakin on. Erinomainen satamapaikka kaiken kokoisille aluksille, upea rantatie vai pitäisikö peräti sanoa boulevardi, kylpylä, hotelli ja harrastusmahdollisuudet aivan rannassa ja vielä ravintolapalveluitakin tarjolla. Myös pari risteilyalusta tarjoamassa elämyksiä Saimaalle halajaville, mutta veneettömille matkailijoille.

Imatra ja Vuoksenniska on muuten aikoinaan ollut yksi Saimaan suosituimman ja tuottoisimman Savonlinna-Lappeenranta -laivareitin satamapaikoista, joten historiaakin löytyy. Niin ja tietenkään ei matkailumielessä sovi unohtaa - vaikkakin täältä rannasta käsin hiukan etäällä olevia kohteita - Imatrankoskea, Valtionhotellia eikä myöskään harmillisesti kuilun partaalla heiluvaa IBBF:ää eli Imatran Bigband Festivalia.







Mekin etsimme satamaseremoniat hoidettuamme uimavarusteemme ja lähdimme viettämään loppupäivää kylpylän aaltoihin. Syömässäkin käytiin ja muutama drinkkikin nautittiin. Nuoriso intoili erilaisten pelien parissa ja sai kuin saikin kasöörin lopulta heltymään ja kustantamaan heille jo aikoja sitten luvatun hotelliyön. Minun huolekseni jäikin sen seurauksena viettää yksinäinen yö Tähdellä. Uskollinen laivakoiramme oli onneksi kuitenkin siellä seuranani, hänellä kun ei ollut ehdotonta tarvetta päästä hotelliin.


Kävimme vielä aamulla koko porukalla hotellin valmiilla aamupalalla ennen viimeistä lyhyttä siirtymää Vuoksenniskan möljään.

Siellä oli aluksen loppusiivouksen lisäksi tarjolla vielä muutakin ohjelmaa. Olin nimittäin vihdoinkin löytänyt katsastusmiehen hoitamaan Tähden vuoden 2015 huvivenekatsastuksen. Rantaan ilmestyi asiantuntevan ja mukavan oloinen Herra Särkinen, joka paljastui pian myös veneenrakentajaksi (Veneveistämö Uusi Aalto).

Muistatte ehkä kesäisen vuodatukseni, jossa kaipailin monelle meistä veneilijöistä tarpeellista asiansa osaavaa ja rakentavassa hengessä palauttetta veneen kunnosta ja varustuksesta antavaa maalaisjärjellä varustettua katsastusmiestä. Tässä oli nyt sellainen. Aluksen varusteet läpikäytiin kaikessa rauhassa, muutamia hyviä parannusehdotuksia annettiin, tarvittavat asiakirjat kirjoitettiin ja niin oli Tähti taas virallisesti katsastettu.


Koneen tunnit Niskalammilla olivat muuten 169h. Reitillä Niskalampi - Peräsaari - Puumala - Kylmäsaari - Linnavuori - Sulkava - Puumala - Ruuhonsaaret - Imatra - Niskalampi, moottori pyöri siis yhteensä 23 tuntia.

Alla vielä lisää matkan saldoa. Ensimmäisen kutsumanimi lienee "Ysikymppi"?



Tässä puolestaan menee vanhemman vielä nimettömän ja korsteenittoman hinaajan vetämä tukkilautta, jota Ysikymppi avustaa. Mielestäni kannattaa vielä erikseen huomioda tukkiniput, jotka niputettiin - nuoren laivurin oivalluksesta - milläs muulla kuin nippusiteillä.


torstai 12. marraskuuta 2015

Hietasaari.. ei kun Ruuhonsaaret

Puumalaan saavuttiin illalla kello kuuden aikoihin. Tarkoitus ei ollut jäädä vielä tännekään yöksi, mutta septi oli kuitenkin aikomus tyhjentää, polttoainetankit täyttää ja koira ulkoiluttaa. Bunkrasin yhteensä 322 litraa (1,279€/litra). Se oli mielestäni vielä varsin kohtuullinen hinta verrattuna Sulkavan tarjoamaan 1,60€/L hintaan ja jokseenkin siedettävä myös pääkaupunkiseudun tämän hetkiseen noin 1,19€/ L hintaan nähden. Rahaa kuitenkin taas paloi ja yritinkin sen takia lohduttautua myös tiedolla, että tankkiimme lorahti huoltoasemilla yleensä vielä hinnakkaampaa ja talvisäilytykseen hyvin soveltuvaa Nesteen Pro Dieseliä.

Kuulin muuten jälkikäteen, että Puumalassa oltaisiin Suomen haastavasta taloustilanteesta huolimatta varsin tyytyväisiä tankkauspisteellä kesän 2015 aikana vallinneeseen liikenteeseen. Ja hyvä niin, sillä hyvin hoidetun liiketoiminnan pitääkin tietenkin olla kannattavaa. Esimerkkeinä asiasta toimikoon vaikkapa jo edellä mainittu venesataman tankkauspisteeksi yleensä varsin kohtuuhintainen polttoaine, hoidetussa satamassa olevat hyvät isot laiturit ja vaikkapa septipisteessä oleva tarpeeksi pitkä letku. Myös laituriin tuloa ja tankkausta nopeuttava apumies on tätä syksyista vierailuamme lukuunottamatta aina ollut saappeilla. Keskeinen sijainti Lappeenranta - Savonlinna -reitin varrella on tietenkin myös suuri tekijä asiassa. Tämän kaiken edellä kerrotun johdosta en oikeastaan yhtään ihmettele, että asiakkaita Puumalan satamassa on tänäkin suvena piisannut.




Puumalan silta iltavalaistuksessa

Asiamme kaikessa rauhassa toimitettuamme kello olikin jo vaille seitsemän. Lähdimme tämän jälkeen kulkuvalot sytyttettyinä jatkamaan matkaamme. Ensimmäisenä kaavailin yöpaikaksemme Kotkatsaarta, mutta seuraavaksi päiväksi suunniteltua matkaa Imatran kylpylän rantaan lyhentääkseni jatkoin kuitenkin eteenpäin.

Hätinvirran kohdilla oli jo pilkkopimeää, mutta sopivaa yönviettopaikkaa ei ollut vieläkään tullut vastaan. Matka eteni mukavasti noin 5 metriä sekunnissa puhaltavassa lounaistuulessa ja ainoastaan muutamien merimerkkien vuoden 2012 karttaan verrattuna (mielestäni??) poikkeavat valokuviot olivat ainoat pienet murheemme aina Luukkolansalmeen asti. Mitäs siellä sitten tapahtui?

No siellä sekä karttaplotteri ja kaikuluotain ottivat ja sammuivat yllättäen ilman mitään ennakkovaroitusta! Samaan aikaan kuulin sulakkeen napsahtavan brykan sähkökaapissa. Kaikki Tähden kulkuvalot kuitenkin paloivat, sähköt toimivat ainakin keulakajuutassa normaalisti ja mikä tärkeintä - kone kävi. Viimeisimpään ei tosin mikään sähkövika pysty edes vaikuttamaan. Laskin tietenkin samantien kierrokset tyhjäkäynnille ja kutsuin miehistöä alhaalta ruoriin pitämään alusta kurssillaan. Onneksi olin koko ajan ajanut plotterin sijaan pimeässä yössä näkyvien linjaloistojen mukaan eikä minkäänlaista epäselvyyttä sijainnistamme näin ollen päässyt syntymään. Osasinkin tämän ansiosta ohjeistaa ajomiehen siksi aikaa, että pääsin itse tutustumaan tarkemmin sähkökaappiimme.




Komentosillalle ruorin etupuoliseen kojetauluun sähköä syöttävä automaattisulake siellä oli poissa päältä. Koitin laittaa sen uudelleen on-asentoon, mutta tulos oli samanmoinen. Seuraavaksi raaputtelin hetkisen otsaani ennen kuin siirryin ruorin taakse heiluttelemaan sähköjohtoja. Ensiapuna arvelin sen nimittäin auttavan, sillä viime päivinä muuttuneet sähköön viittaavat asiat olivat asentamani mittarivalot, DSC-VHF -puhelin sekä uusi pyyhkijänmoottori. Tarkoitan, että päälimmäisenä ajatuksenani oli heti se, että olin näissä asennuspuuhissa huomaamattani ehkä nykäissyt jotakin huonosti kiinni ollutta johtoliitosta tms. joka nyt aiheutti oikosulun.

Edellä kerrottuja puuhia hoitaessani Tähti jatkoi koko ajan verkkaista kulkuaan läheten seuraavaa kääntymispistettä oikealle kohti Vuohisaaren VQ(2)WRG:3s valotunnusta näyttävää linjaloistoa. Palasin hetkiseksi ruotelin ääreen katsomaan joko käännös olisi tehtävä. Se ei kuitenkaan vielä ollut ajankohtainen, joten vielä pari hellävaraista johtonippujen heilautusta ruorin takana ja jopas alkoi sulake pysymään päällä ja kaikki toimimaan normaalisti. Plotteri löysi myös pian uudelleen sijaintimme. Minun tehtäväksi jäikin tämän jälkeen hoitaa käännös eteläkoiliseen Vuohisaarta kohti ja aloittaa samalla kuumeinen tuuminta mahdollisista jatkotoimenpiteistä.

Sopivaa satamapaikkaa ei ollut vieläkään näköpiirissä, joten tein Petraselän puolelle ilman enempiä välikohtauksia päästyämme päätöksen jatkaa vielä noin 4,5 meripeninkulman päähän Hietasaareen. Hiukan aiemmin tarjolla olisi myös ollut jo useampaan otteeseen käyty Ruuhonsaaret (Ruhansaaret, Ruha, Taka-Ruuho), mutta tässäkin tilanteessa halu käydä meille uusissa satamissa voitti ja niin lähdimme ylittämään pimeätä Saimaan selkää lounaisella kurssilla.



Plotteri, kaiku ja mittarivalot pian Puumalasta lähdön jälkeen vielä toiminnassa. Pahoittelen epäselvää kuvaa.

Vaikka näkyvyys laivan eteen oli ilman valoja vain reilut kymmenkunta metriä, selän toisella laidalla sijaitsevat Pitkäluodon ja Hietasaaren linjaloistot näkyivät kyllä koko ajan. Pidinkin ne visusti päällekäin, kaikki sivuutetut reimat etsin tietenkin myös hakuvalolla ja mukanani olleen iPadin karttaohjelmankin käynnistin kaiken varalta jos äskeinen Black Out-tilanne sattuisi toistumaan. Näin ollen meillä ei pimeydestä ja pienestä utuisuudesta huolimatta oikeasti ollut mitään mahdollisuutta eksyä reitiltä vaikka mitä tapahtuisi.

Ilman suurempia sattumuksia keikuttelimme itsemme Hietasaaren itäpuolelle aikomuksenamme hakea luoteis/pohjoissuuntaan yön aikana kääntyvältä ja jo hitusen iltapäivästä voimistuneelta tuulelta suojaa saaren itäpuolisessa lahdessa olevasta satamasta. Saaren nimellä hakemalla satamapaikan tiedot ja lähestymiskartta olivat löytyneet helposti ja valmistauduinkin ajamaan lähes paraatimarssia laituriin.

Vaikka lähestymiskartassa ei erikseen mainittu usein vastaavissa paikoissa normaalikokoa pienemmillä reimareilla toteutettua opastusta, niin ajattelin sen ilmanmuuta löytyvän tällaisesta vaikeakulkuisesta paikasta, jossa satamaan ajon joutuu toteuttamaan kahden vedenalaisen kivikon välistä. Käännyttyämme lahden suuaukon kohdalla olevalta punaiselta reimalta varovaisesti länteen, mitään ei kuitenkaan näkynyt. Ei reimaria eikä reimarin heijastimia, vaikka kuinka hakuvaloa Tähden katolla pyöräyttelin. Pieni aallokkoa aiheuttava tuulenvire meitä hiukan keikutteli, mutta sen syyksi en olettamieni merkkipoijujen puuttumista haluaisi kuitenkaan laittaa. Todellinen syypää siihen taitaa pikemminkin olla paikalla leijaillut hento sumu ja varsinkin se, että en uskaltanut pimeässä ajaa väylän laitaa merkkaavalta punaiselta reimarilta kovinkaan pitkälle, kun mitään uutta opastusta ei ilmestynyt näkyviin. Pyörimme paikalla vajaan kymmenminuuttisen hakien mahdollisia merkkejä opasteista ja peläten tietenkin samalla ajavamme kartassa selvästi merkityille kiville. 

Kaiku näytti vettä olevan tällä kohdin vielä riittämiin ja voi tietenkin ajatella, että jatkamisen rantaa kohden olisi näin ollen voinut helposti toteuttaa vaarantamatta miehistöä ja alusta. Hävitettyäni pimeydessä pyöriessä lopulta hetkiseksi myös keulasuuntiman tulin kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että palaisimme suosiolla jo puolituntia sitten ohittamaamme, mutta meille tuttuun Ruuhonsaareen. 

Suunnan häviäminen selittynee maallikolle paremmin sillä tiedolla, että karttaplotterit eivät yleensä kerro totuudenmukaisesti aluksen keulan suuntaa ellei alus liiku. Kelluessamme tuulen "armoilla" pimeässä ja sumussa lähes paikallaan, tarkkaillessamme koko ajan hikikarpalot otsalla kaikuluotaimen näyttämää, karttaplotterin näyttäessä keulan osoittavan milloin minnekin ja hakiessamme samalla vielä hakuvalolla heijastitonta reimaria pimeydestä ei suunnan hetkellinen kadottaminen ole mielestäni kovinkaan suuri ihme. Kadottaminen pitää vielä käsittää silla tavalla, että eihän laivan kompassi ilmansuuntia eikä plotteri sijaintia minnekään tietenkään ollut kadottanut, mutta ihmisen aivot tuollaisessa tilanteessa onnistuvat siinä joskus näköjään yllättävän helposti.




Hätinvirta

Muistui siinä paluupäätöksen jo tehtyäni pohjoista ja Ruhaa kohti suuntiessa mieleeni, jostakin laivurikurssikirjasta lukemani ja ainakin tässä tilanteessa hyvin toimiva neuvo. "Laitteet ja koneet tekevät harvemmin virheitä kuin ihminen". Minäkin olen täällä blogissani karttaplotterin näyttämää joskus kritisoinut, mutta totuus kuitenkin on, että tuollaisessa jännittävässä tilanteessa, jos laitteet siis vain pysyvät päällä (heh!), ne eivät tee enempää virheitä kuin rutiinitilanteessa. Toisin kuin ihminen. Nämä tuumailut jääköön muistutukseksi vastaisen varalle ainakin minulle!

Joka tapauksessa ajelimme tämän jälkeen "suorastaan" nauttien pienestä keikutuksesta Hietasaarenselän yli Ruuhonsaarille. Sinne tuttuun ja vapaana olleeseen laiturinpäätyyn kiinnitimme Tähden seikkailustamme väsyneinä. Ajotunteja kyseiselle päivälle olikin kertynyt meidän mittapuulla varsin paljon - kaiken kaikkiaan kahdeksan.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Sulkava


Seuraavana aamupäivänä ollessamme jo matkalla kohti uusia seikkailuita iloitsin vielä suuresti Kylmäsaaren upeasta auringonnoususta, jota juuri parahiksi ennätimme laivakoiran kanssa saaren itärannalle ihailemaan. Myös aamutuimaan toimintakuntoon saattamistani mittarivaloista (kolme viidestä mittarista, kun loppuihin ei löytynyt sopivia polttimoita) olin iloinen, vaikkei niistä päiväsaikaan ollutkaan suurta hyötyä. Kahdesta vajaaseen kolmeen kiloon öljypumpun säätöruuvilla nostamastani Wickströmin öljynpaineesta tuli myös hyvä mieli. Kyseessä siis käyntilämpöisen moottorin paineet 650-670 rpm matka-ajokierroksilla. Nyt pumppu nostaa paineet myös nopeammin käynnistettäessä. Pyörittelin säätöruuvia jo aiemmin, mutta tehtyäni tällä kertaa rohkeampaa kiristystä muutokset öljynpaineessa olivat tuntuvampia.



Näitä asioita miettien navigoin merikortin avulla jo alkukesältä tutun Pisamalahden Linnavuoren laituriin. Täällä olin luvannut hetkiseksi Tähden lennon pysäyttää päästääkseni myös nuorisojaoston nauttimaan paikan tarjoamista upeista maisemista. He kun eivät olleet mukana edellisellä visiitillämme. 



Rituaalit rannassa olivat pysyneet edelliskerrasta samanlaisina, sillä tälläkin kertaa virittelin harusköyden Tähden perästä rantaan, jottei laiturin heppoiset kiinnikkeet joutuisi liian koville 22,5 tonnin painomme alla, 6-7 metriä sekunnissa puhallelleen länsituulen ottaessa kylkeemme juuri sopivasti.



Linnavuorta tutkittiin parituntisen verran ennen matkan jatkamista kohti Sulkavaa. Sinne oli tarkoitus ehtiä vielä ennen kauppojen sulkemisaikaa, jotta jääkaappi saataisiin täytettyä loppumatkaamme varten.



Sulkavan satamassa oli varsin rauhallista, kuten kuvista näkyy.




Kauppareissulla ihastelimme uudemman kerran Sulkavan Kirkonkylän 1822 rakennettua puukirkkoa, joka jo viime vuonna oli kuvaamisemme kohteena.



Televisiosta tullut Vain elämää -sarjan jakso vei ruokakaupan, lettukestien ja saunan jälkeen suurelta osin miehistön huomion. Vain minä askartelin brykalla asentaen kaksi kesää suunnitelmissa ollutta keski-ikkunan tuulilasinpyyhintä paikoilleen. Edellisten omistajien toimesta pyyhkijänmoottorikin oli jo hankittu, mutta kaiken puuhailun keskellä asia oli kuitenkin aina ennen tätä jäänyt muiden hommien varjoon. Laitoin uuden ohella nyt myös vanhan pyyhkijän toimimaan pysäyttimen kanssa. Eli tästä eteenpäin sulat pysähtyvät automaattisesti aina ala-asentoon. Pitänee vielä joskus katsoa, josko moottorien pysäytyskohdat olisi vaihdettavissa yläasentoon, kun se jotenkin tuntuisi luonnollisemmalta.





Välikevennyksenä kerrottakoon "kevennysoperaatiosta", jota Sulkavan satamaan talvehtimaan nostettujen veneiden välissä joku yritti katseilta piilossa suorittaa. Vaikka olikin jo pimeää niin satuin pyyhkijänmoottorin sähkökytkentöjen parissa sillalla askarrellessani huomaamaan liikettä rannassa. Lähimpänä meitä ollut vielä pressuilla peittelemätön vene oli yllättäen kahden puisen säilytyspukkinsa lisäksi saanut allensa kaksi ihmisen jalkaa. Tai siltä se ainakin täältä laituriltapäin näytti. En millään malttanut olla suuntaamatta Tähden hakuvaloa kohteesen ja napsauttamatta sitä päälle. Melkoisen hypähdyksen otti kaveri, kun huomasi joutuneensa toimituksensa kanssa parrasvaloihin. Kymmenisen sekuntia valaistuani sammutin kuitenkin valon ja tarjosin mahdollisuutta poistua "kunniallisesti" paikalta. Napsauttetuani hetkisen perästä valon takaisin päälle olivatkin jalat veneen alta hävinneet. Epäselväksi tietenkin jäi oliko tarkoituksena vain keventää omaa henkilökohtaista septisäiliötä vai peräti talviteloilla olevan veneen varusteluetteloa.



Aamulla rohkenin viedä maasähkökaapelimme laiturin avoimeen sähkökaappiin, jotta sain akkulaturit lataamaan käyttöakkuja ja kahvit keitettyä keittimellä. Akkujen jännite oli tuolloin 11,9 volttia. Yön toiminnassa olleet jääkaappi, kiertovesipumppu, etuhytin lämpöpuhallin, kansivalot, konehuoneen yövalo ja invertteri olivat siis voimistaneet jo illalla alkanutta jännitteen tippumista. Porakoneen käyttö pyyhkijänmoottorin reiän porauksessa ja akkuporakoneen akkujen lataus invertterin kautta sekä tietenkin koko illan kestänyt valaistuksen ja vesipumppujen käyttö olivat jo ennen nukkumaanmenoa laskeneet jännitteen hiukan tavanomaista alempaan 12,3 volttiin ja näin ollen aamun varaustila oli luonnollista jatkoa tälle. Nelituntinen maasähkölataus tulikin näin todella tarpeeseen. 



Kun tuli puheeksi akkulaturit, niin täytynee tässä myös mainita, että lähetin jokin aika takaperin jo toistamiseen hajonneen CTek-akkulaturin takaisin kauppiaalle, joka siis oli Virtasenkauppa. Sieltä oltiinkin pian yhteydessä ja minulle tarjottiin mahdollisuutta saada tilalle vastaava uusi tuote tai perua koko kauppa. Päädyin näistä vaihtoehdoista jälkimmäiseen. Oivallista asiakaspalvelua ottaen huomioon, että tämä tosiaan oli jo toinen hajonnut laturi. Sen sijaan CTekin laadusta en käyttäisi samaa adjektiivia.




Mukava kohtaaminen Sulkavalla, oli rannassa tavattu vuosikymmeniä veneilyä harrastanut vanhempi Herrasmies, joka kertoi nuorempana olleensa töissä uittohommissa Ontojoella Kainuussa Kuhmon perukoilla. Tähän keskusteluaiheeseen päädyimme kerrottuani Tähden majailleen meitä edeltäneen kymmenvuotiskauden Oulujärvellä. Toinen laiturilla jututtamani Herra puolestaan kertoi olleensa taannoin konemestarina viime juhannuksena Vehmersalmella kohtaamassamme höyrykäyttöisessä s/s Parsifalissa. Lisäksi hän mainitsi laiturikaverinamme olleen m/s Vimanan olevan jonkun sulkavalaisen veneenrakentajan valmistama vene. Olisi ollut kiva tutkia kyseisen veistämön nettisivuja, mutta en niitä äkikseltään onnistunut tavoittamaan.




Nuoriso-osasto innostui aamupäivällä taas rakentelemaan laivoja Linnavuorelta mukaansa keräämistä laudanpätkistä. Laiturilla ja Tähden takakannella kävikin melkoinen kuhina sahojen, vasaroiden ja muiden työkalujen muuttaessa pienten laiva-arkkitehtien suunnitelmia todeksi. Edes lähtömme Sulkavalta ei lopettanut tätä aherrusta vaan pitkin matkaa aina Jänisselälle asti kuuluivat työskentelyn äänet kannelta sillalle. Vaikka lämpötila lähentelikin parhaimmillaan peräti kahtatoista astetta tuli ajohytin ja reittimme länsipuolisen Partalansaaren kylmältä syyspuhurilta kannellaolijoille tarjoama tuulensuoja kuitenkin tarpeeseen.


Vastaantulijoita ei oivallisesta veneilykelistä huolimatta näkynyt ja oikeastaan ainoat mainitsemisen arvoisen kohtaamiset olivat Vekaransalmessa nähty Matti -hinaaja ja Kietävälässä tavattu suuri Nestori -lossi. Mattia ehdin vain hetkisen kiikaroida jatkaessamme salmen länsipuolella kulkuamme kohti etelää. Emme siis ajaneet itse salmeen vaan jatkoimme Partalansaaren itäpuolista syväväylää pitkin kohti Puumalaa.