lauantai 31. lokakuuta 2015

Peräsaari

Olimme päättäneet käyttää syyslomamme veneilyyn koko vakituisen Tähtimiehistömme voimin. Syyskauden etuna ovat lähes poikkeuksetta vapaat satamapaikat sekä usein myös kuulaat, tuulettomat ja ajoittain jopa aurinkoiset ilmat. Jälkimmäisistä pääsimmekin nauttimaan jo heti automatkalla pääkaupunkiseudulta Niskalammille. Illalla läntisellä taivaanrannalla meille tarjoiltu auringonlaskukin oli sanalla sanoen upea.



Olin etukäteen tuuminut matkamme suuntautuvan Puumalan suunnalle. Tämä mielessä olin miettinyt valmiiksi myös ensimmäisen yön satamapaikkaamme päätymättä kuitenkaan minkäänlaiseen lopputulokseen. Laittaessani vielä Tähteä rannassa lähtövalmiiksi vilkaisin ohimennen karttaa Kyläniemen ja eritoten Kutveleen avokanavan seutuvilta ja huomasinkin siellä Suuren Mäntysaaren, joka lähemmissä tutkimuksissa osoittautui veneseurojen yhteiskäyttöpaikaksi.

Entisenä miinalaivana Tähti miinoitti sen kohteen kuitenkin samantien, nimittäin me kun emme kuuluu kyseisiin seuroihin. Silmäillessäni karttaa tämän jälkeen vielä uudemman kerran huomioni kiinnittyi siinä lähistöllä, Kutveleen avokanavan lounaispuolella, sijaitsevaan pikkuruisen Peräsaareen, joka vaikutti kaikin puolin juuri toivomamme kaltaiselta yöpaikalta.




Peräsaaren rantaan saavuimme ajettuamme parisen tuntia pimeässä. Valaisin hakuvalolla saaren itäpuolella olevaa suojaisaa lahtea ja sen suuaukkoa reunustavia kalliota arvioidakseni vaikuttaisiko se edelleenkin sopivalta ankkuripaikalta. Olin tosiaan päättänyt jo etukäteen turvautua ankkuriin, sillä pimeässä kalliohin kiinnittäytymisen kokeileminen oudossa laiturittomassa rannassa tuntui turhan riskialttiilta. Aamulla selvisi myös, että ratkaisu oli lahdukan pohjoispuolisen kallion osalta myös ainoa oikea. Sen vieressä aivan pinnan alla näkyi nimittäin paljon kiviä. Sen sijaan lahden eteläpuolisen kallion kylkeen aivan kuten saaren eteläpuolella olevan uimarannan itäreunassa olevan kallion kylkeen, olisi todennäköisesti aivan huoletta voinut Tähdenkin parkeerata. Niin ja mainittakoon myös, että sisälahden pohjukassa oleva hiekkaranta oli kuivin jaloin rantautumista ajatellen Tähdelle aivan liian matala.




Sellainen hauska sattumus kävi varovaisesti hiljaista vauhtia lahden sisään ajaessa, että säikähdin kesken kaiken kölimme ottavan pohjaan kiinni, vaikka olin juuri katsonut kaikuluotaimen osoittavan yli neljän metrin syvyyttä eikä mitään kohoumaa pohjassa näyttänyt myöskään sillä hetkellä olevan. Tuntemus oli niin vahva, että vasta muutaman sekunnin hämmennyksen jälkeen tajusin peräaaltomme saavuttaneen meidät ja osuneen ahteriimme heilauttaen alusta pituussuunnassa. Tästä onkin helppo tehdä sellainen huomio, että pimeässä aistit jotenkin herkistyvät ja reagoivat erilailla. Horisontin, aluksen liikkeiden ja vaikkapa etäisyyksien arviointi on huomattavasti haastavampaa. Jännittävä outoon paikkaan pimeässä tehty rantautuminen onkin näin ollen varsin oivallinen tapa saada vahvoja aistielämyksiä ja nostaa verenpainetta.




Seuraavana aamupäivänä Peräsaaressa asentelin vihdoinkin koko kesän matkassamme kulkeneen VHF/DSC -radion paikoilleen vain huomatakseni, että hankkimani antennikaapeli oli aivan liian lyhyt. Sillä antennin olisi kyllä saanut ohjaamon katolle, mutta mastonhuippuun, jossa radion kantama olisi mahdollisimman pitkä, se ei yltänyt lähellekään. 


No radio on nyt kuitenkin valmiina torpan eli komentosillan laipiossa vanhan LA-puhelimen paikalla. Se kun joutui väistämään uuden yhteydenpitolaitteen tieltä. Vielä en purkanut LA:n johdotuksia ja antennia kuitenkaan pois, kun ajattelin senkin saattavan jossakin tilanteessa tulla ehkä vielä tarpeeseen. Pitäisi tietenkin vain asentaa itse laite uudelleen eri kohtaan..

Tuossa vielä pari maisemakuvaa Peräsaaresta.




lauantai 24. lokakuuta 2015

Puun vesikuljetus Vaajakoskella

Liikkuessani autolla jokin aika takaperin työasioiden tiimoilta Päijänteen ympäristössä, tulin pysähtyneeksi kahville ainaisen Vaajakosken ABC:n sijaan läheiseen Naissaareen. Siellä vuonna 1896 alunperin kaupaksi valmistuneessa rakennuksessa sijaitseva Naissaaren Kahvi- ja Juhlahuone tarjosi matkalaisille mukavan piristyksen maukkaan kahvin ja tuoreiden leivosten muodossa. Joku porukastamme haki piristystä elämäänsä myös viereisestä Wanhasta Pajasta, jonne minäkin kuin huomaamattani ajauduin. Kierroksen jälkeen olin jo lähdössä palaamaan takaisin autolle kunnes huomasin hyllyssä "Erottelu ja varppaus" nimisen Seppo Patrikaisen (Gummerus Kirjapaino Oy 1997) kirjoittaman kirjan. Takakannen tekstiä pikaisesti silmäiltyäni en millään enää voinut jättää kirjaa ostamatta.


Asiantuntevasti kirjoitetun opuksen tarkoituksena on kertoa Vaajakosken, jota kutsuttiin vuoteen 1920 asti Haapakoskeksi, suuresta roolista Päijänteen puukuljetuksissa. Kymijoen vesistön latvoilta uitetut tukit, kun kulkivat vuosikymmeniä tätä kautta paikalliselle puunjalostusteollisuudelle ja jopa Kotkaan saakka.

Todella seikkaperäisesti teos käsittelee mm. Kymijoen vesistön eri reittejä, Naissaaren alapuolella sijainnutta erottelua ja esimerksiksi vaikkapa Nielsenin yliheittäjä- ja Blackstadin puristajamallisten niputuskoneiden toimintaa. Mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin tarinat ja todella runsaslukuiset kuvat Kymin Lauttausyhdistyksen käyttämistä höyry- ja moottorialuksista. Useiden alusten moninaisista vaiheista vaivaudutaan kirjassa kertomaan luetteloiden sijaan myös todella yksityiskohtaisesti ja suurella pieteetillä. Allekirjoitatte varmaan edellisen hatunnostoni, kun kerron teille, että varppaamalla ja uittamalla tapahtunutta nippukehälauttojen ja myöhemmin nippujonolauttojen kuljetusta varten Lauttausyhdistykselle oli kertynyt vuonna 1927 huomattava 73 alusta sisältävä laivasto. Se sisälsi 67 varppilaivaa, 5 hinaajaa ja yhden matkustajalaivan sekä kymmenen niputuskonetta. Vuonna 1949 aluksia olikin sitten jo hurjat 127 kappaletta ja monista näistä tosiaan löytyy sekä kuvia että tarinoita varsinaisesta tekstistä.



Myös itse varppaamisesta kerrottin paljon ja ainakin minulle aiheesta tuli valtavasti uutta tietoa. Muun muassa, että varppivaijerin pituus oli pitkänmatkan varppaajilla yleensä noin 6,5 kilometriä. Toiminnasta kerrottiin muun muassa: Ajettuaan lautalta laivakellon mukaan 21 minuuttia alus teki vauhdissa silmukan ja heitti perässä olevan varppiankkurin veteen. Palattuaan tämän niin kutsutun ankkurikyydin päätteksi takaisin lautan luokse oli vaijeria yleensä laskettu ulos noin 6 kilometriä. Loppu 0,5 km pidettiin varalla eli ns. papinvarana. Tämän jälkeen alus kiinnitettiin keulasta uudelleen tukkilauttaan joka hinattiin perä edellä kulkien noin 3-3,5 tunnissa ankkurin luokse. Tätä tietenkin toistettiin niin kauan, että tultiin määränpäähän.

Mieleeni jäi myös havainnolliset kertomukset varppaajien "oikeaoppisesta" ajamisesta sivutuulella ja kiinnittämisestä tuulen mukana ankkuriajon aikana ajelehtineeseen tukkilauttaan.  Jotta lautta saataisiin hajoamatta mukaan eikä se ajautuisi liian kauas väylältä, ammatimiehillä oli tähänkin toimenpiteeseen useampia erilaisia ratkaisuita.



Yläpuolisessa kuvassa Rapu ja Seppä varppaavat Noukanniemen edustalla 1920 tai 1930 luvulla.

Tarina varppaaja Ukon syksyllä 1941 tapahtuneesta karilleajosta jäi myös mieleen. Laiva ohjannut perämies ei ollut pimeässä nähnyt viereistä Selkäsaarta vaan luultuaan jo ohittaneensa sen ajoi laivan suoraan rantakivikkoon sillä seurauksella, että alus alkoi samantien täyttyä vedellä.

Uiton perämiehien keskuudessa Sysmän Paatsalossa sijaitsevan matalikon kivestä liikkuneesta huhustakin kerrottiin. Ilman kuormaa liikkuneella Kolmas-laivalla oli vuonna 1948 varmasti koettu jännittäviä hetkiä perämiehen nostaessa kahvihetkensä aikana takapuoltaan penkistä tiiratakseen samalla ulos ikkunasta. Huhuun viitaten hän oli samaan aikaan virkkonut "No nyt nähdään onko siinä kiveä". Hetken päästä kuulema nykäisi ja laivan kylki aukesi, ja niin siinä kävi, että Kolmas upposi. Miehistö ehti kuitenkin pelastua hukkumiselta, mutta jälkikäteen esitetyiltä korvausvaatimuksilta hekään eivät päässeet karkuun ennen kuin uittoyhdistys muutamaa vuotta myöhemmin vapautti asianosaiset vastuusta.

Onneksi ihmishenkiä ei menetetty myöskään varppaaja Ravun törmäyksessä matkustajalaiva Tehiin 3.8.1941. Sotatilan takia ilman kulkuvaloja liikkunut varppaaja ja sen vetämä tukkilautta havaittiin ilmeisesti liian myöhään, jotta onnettomuudelta olisi voinut välttyä. Tuon linkin takaa löytyy myös paljon muuta mielenkiintoista Päijänteen alueen historiasta.


Hauska yllätys oli myös yläpuolella oleva alkuperäinen kuva nykyään Wickström 70-80 hv:n moottorilla varustetusta ja Leppävirralla Unnukassa majailevasta Aku -laivasta, joka tässä on kuvattu Jyväsjärvellä joskus 1920-30 luvulla. Alus on kirjan kertoman mukaan tuolloin kantanut nimeä Hugo ja ollut varustettu sekä hinaus- että varppauslaitteilla.

Varvinrannan laivojen kokoonpanotelakasta ja varsinkin vuonna 1897 perustetusta Väinölän konepajasta kerrotaan myös paljon. Konepaja valmisti monenlaisia laitteita, kuten silppureita, sirkkeleitä, sähkölaitteita, kamiinoita, pintavirran kehittäjiä, sumankiihdyttäjiä ja tietenkin myös laivoja ja niiden oheislaitteita. Ensimmäinen uittoyhdistykselle Väinölässä valmistunut alus oli höyryhinaaja Kuha vuonna 1920 ja aikaa myöten melkein koko uiton alus- ja konekannan kerrotaan olleen heidän rakentamiaan.


Tätä tarinointia voisi jatkaa loputtomiin, mutta jätän kuitenkin Teillekin hiukan tutkittavaa. Vielä yksi juttu tähän loppuun kuitenkin.. Kirjan laivaluettelosta löytynyt Väinölän konepajan rakentama Tapio (19,28 x 4,8m, 280hv) niminen hinaaja kiinnitti myös huomioni, sillä saman niminen paatti on monta monituista kertaa ajanut meitäkin vastaan Saimaalla (usein Marine Trafficissa Case 20 nimellä varustettua proomua puskien). Sama alunperin Kymin Uittoyhditykselle 1960 rakennettu alus taitaakin olla kyseessä, vaikka komentosillan korotuksilla hiukan yritetäänkin harhauttaa. Mutta se siitä. Antoisia lukuhetkiä Erottelu ja Varppaus -kirjan parissa.

Kaikki tämän kirjoitelman kuvat ovat Erottelu ja Varppaus -kirjasta lukuunottamatta alussa olevaa itse napsaisemaani otosta, jossa hinaaja vetää perässään jotakin uittopuomin näköistä rakennelmaa Naissaaren viereisessä Vaajavirrassa.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Seitsemänhenkinen Tähtimiehistö risteilyllä

Pienen tauon jälkeen suunnitelmissamme oli otsikon suuruisella miehistöllä purjehtia viikonlopun aikana reitti Vuoksenniska - Satamosaari - Pullikainen - Vuoksenniska. Työ- ja koulukiireistä johtuen koko porukkamme oli lähtökuopissa Imatralla perjantai-iltana vasta kello 19 jälkeen ja niinpä ensimmäinen etappi ajettiin suureltaosin pimeässä. Uusi juuri ennen lähtöämme katolle asentamani hakuvalo pääsikin näin heti tositoimiin.

Hyvin näkyivät reimarit ja saaren rantojen valaisu onnistui myöskin mainiosti, aivan kuten olin etukäteen kaavaillutkin. Ei ollut mitään ongelmaa myöskään tarkastaa etukäteen laituria Satamosaaren sisälahteen kurvatessamme. Lopputuloksena voisikin sanoa hakuvaloprojektin onnistuneen varsin mainiosti, vaikkei valokeila aivan perinteisen hakuvalomaisen kapea olekaan.


Tuossa pari kuvaa rantojen valaisusta seuraavalta illalta Pullikaisesta. Matkaa kohteisiin arvioisin olevan noin 50 ja noin 200 metriä.

Se hakuvalosta ja Pullikaisesta.. Nimittäin turneen ensimmäinen yö vietettiin Satamosaaressa, jossa pääsimme rantauduttuamme odotuksistamme poiketen valmiille tulille. Laituriin oli syksyisestä ajankohdasta huolimatta nimittäin kiinnittynyt viisi muutakin alusta. Aitoon lomatunnelmaan päästäksemme grillattiin tulilla tietenkin makkaroita. Samaan aikaan miehistön nuorisojaosto seikkaili pimeässä metsässä varmaan parituntisen verran ennen kuin heidät oli puoliväkisin patistettava koijiinsa. Vanhempi kaarti lämmitti tämän jälkeen vielä saunan ennen nukkumaanmenoa.

Puitakin oli viime vuodesta poiketen saaressa vielä jäljellä, vaikka kausi läheneekin jo uhkaavasti loppuaan.

Lauantaina aamupäivällä suunnistimme vajaat 10 m/s puhaltaneessa luoteistuulessa Pullikaiseen. Perillä tein "rohkean" peliliikkeen ja pysäköin Tähden kylkikiinnityksellä saaren laituriin. Koiran, lasten ja vanhemman väen rantaan kulkemista helpottaakseni se oli mielestäni tällä kertaa perusteltua. Yhden yksinäisen alumiinisen matkaveneen olo vastarannalla sai minut uskomaan, että saisimme hyvin suurella todennäköisyydellä olla paikallamme rauhassa, eikä muita laituriin pyrkijöitä varmaankaan ilmaantuisi.

Uskomukseni ei tietenkään osoittautunut todeksi, sillä päivän aikana vielä kaksi muutakin venettä ajoi lahdukkaan. Molemmille tarjosin käsimerkein ja kippareiden kanssa jutustelemalla mahdollisuutta päästä laituriin ja kerroin voivani hetkessä siirtää Tähden pois heidän tieltään. Tätä optiota ei kuitenkaan haluttu käyttää vaan molemmat veneilijät sanoivat jatkavansa syvemmälle lahteen ja ajavansa keulansa rantaan. Niinpä saimmekin laiturin koko päiväksi ja seuraavaksi yöksi yksityiskäyttöömme. Tästä helpotuksesta olimme hyvin kiitollisia.




Jungmannit soutivat taas ahkerasti kumiveneellä ja sen lopputuloksena eräs rantautumistilanne päättyi ikävästi. Onneksi vesi ei juuri siinä kohdassa ollut metriä syvempi ja onneksi pelastusliivit olivat päällä. Lopputuloksena oli kuitenkin vaatteiden kastuminen ja kenkien pohjalla iloisesti lainehtiva Saimaan vesi.


Muurinpohjalettujen ja makkaranpaiston jälkeen grillattiinkin kahvinkeiton ohessa tästä johtuen hiukan totutusta poikkeavaa evästä.


Päivän alkaessa jo painua mailleen ahkerasti ulkoilleelle lapsikatraalle lämmitettiin sauna. Omaa saunavuoroa odotellessa myös vanhemman kaartin turnauskestävyys alkoi pettää. Tästä esimerkkinä yläpuolinen kuva.


Aamulla nautitun tukevan aamiaisen jälkeen lähdimme kotimatkalle. Hieno vaikkakin varsin viileä sää siivitti matkaamme Karhuselän kautta.




Kotilaituriin kiinnityttyämme asensin Teille jo aiemmin esittelemäni suojaerotusmuuntajan vielä paikoilleen ja laitoin akkulaturin lataamaan 12V käyttöakustoja. Nyt kaikki alukseen tuleva maasähkö kulkee turvallisesti kyseisen laitteen kautta eikä perinteisen mallisia akkulatureita käytettäessäkään pitäisi olla enää minkäänlaista huolta galvaanisesta korroosiosta.


Muutenkin Tähti siistittiin ja puunattiin odottamaan seuraavaa jo muutaman päivän perästä tapahtuvaa venereissuamme varten. Tätä varten jätin myös ensimmäistä kertaa koskaan kamiinan yksikseen pariksi päiväksi päälle pitämään kylmyyden ja kosteuden poissa laivasta.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Suojaerotusmuuntaja

Vuoden verran olen tuollaista suojaerotusmuuntajaa Tähdelle etsiskellyt vaikka maasähköissä ei satamissa juurikaan ole tullut oltua. Minua jäi kuitenkin kalvamaan edellisen veneemme moottorin maalien eriskummallinen lohkeilu eräänä kesänä niin paljon, että uskaltaakseni tarvittaessa pitää Tähteä pidempiä aikoja maasähköihin kytkettynä päätin tehdä hankinnan.

Taisin jo tuosta edellisen veneemme probleemasta Teille jossakin vaiheessa kertoa, mutta kyseessä siis oli eriskummallinen akkulaturin vuotovirtojen maadoittuminen joko viereisen aluksen tai laiturin rakenteiden yms. kautta. Ja kun kerran kyseessä oli lasikuiturovilla varustettu vene ongelma ilmeni nimenomaan juuri moottorissa. Onneksi tajusin lopulta asian ja sain ongelman poistumaan seuraavana kesänä, kun en juurikaan pitänyt alusta maasähköissä kotisatamassa. Akun maajohdon aina maasähkölatauksen ajaksi irroittamalla se olisi varmasti myös hoitunut, mutta kun asentamani 130w aurinkopaneeli hoiti latauksen ei sellaiseen ollut tarvetta.



Nyt tehtyyn suojaerotusmuuntajan ostopäätökseen vaikutti olennaisesti myös lähes käyttämättömän ja laadukkaan oloisen Noratelin laitteen löytyminen erittäin sopivalla, noin 1/4 osa alkuperäisestä, hinnalla. Muuntaja on myös tarpeeksi suuritehoinen (3000VA), jotta sähkötyökalujen käyttö sen kautta onnistuu tarvittaessa. Tuossa alla muutamia asiaa havainnollistavia kirjoituksia suojaerotusmuuntajista.

http://suukkoship.blogspot.fi/2014/05/maasahkopohdintaa-laivan-syopyminen.html

http://keskustelu.suomi24.fi/t/3389029/maasahkon-maatason-erotus

Ville Kankkusen opinnäytetyö, Savonia-Ammattikorkeakoulu

Suojaerotusmuuntaja - Wikipedia

Sain myös laivagollegoilta vinkkiä, että laitteen kuori kannattaisi erottaa laiturin sähköjen maapotenttiaalista ja niinpä teinkin työtä käskettyä. Pointtina oli metallisen suojakotelon aluksen runkoon mahdollisesti koskettaessa synnyttämän kontaktin poistaminen. Operaatio oli valmistajan puolelta tehty todella helpoksi, joten Noratelillä on selvästikin ollut ajatus mukana masiinaa suunniteltaessa.



Johdin vain irti maadoituspisteestä, kutistesukkaa suojaksi ja suojakuori takaisin paikoilleen. Tai no sen verran rakentelin vielä, että tein laitteeseen kiinteän kaapeloinnin myös virran ulostuloon, ettei tarvitse minkäänlaisien pistokekytkentöjen kanssa ihmetellä. Muuntajan etulevyn pistoke kyllä toimii aivan kuten aiemminkin, mutta laivan muuhun järjestelmään sähkö kulkee erillistä laitteen sisältä tulevaa kaapelia pitkin.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Hakuvalo

Joku Teistä varmaan saattaa muistaa, että jo viime talvena irroittelin Tähden katolta vanhan hakuvalon ja toin sen kotia aikomuksenani rakentaa laivan ilmeeseen sopiviin vanhoihin kuoriin kokonaan uusi valaisin. Edellisen umpion heijastinpinta, kun oli ruostunut vuosien saatossa täysin käyttökelvottomaksi. Pitkään tutkin mahdollisuuksia hankkia rakentelua varten useampia suuritehoisia ledejä ja niille sopivan kapean keilan antavia linssejä. Toimiakseen valot olisivat tällöin tietenkin tarvinneet erillisen vakiovirtalähteen eli driverin, joiden rakennussarjoja etsiskelin myös. Ehkä eniten näitä suunnitelmiani innoitti tämä juttu tehokkaan polkupyörän valaisimen rakentamisesta.



Nettikauppoja, kuten esimerkiksi Nadenexin sekä monien muiden, sekä kotimaisten että ulkomaisten vastaavien valikoimia selattuani, päädyin kuitenkin lopulta ostamaan Suomen erikoistekniikka nimisen yrityksen verkkokaupasta valmiin LuminaLights Night Reaper 7" -lisävalon ja muokkaamaan sen sopivaksi vanhan hakuvalon koteloon.


Valaisimen valokuvion kerrottiin olevan kapea ja tarkasti rajattu, vaikkakin tieliikennekäyttöön soveltuva, referenssiluvun ollessa 25. Tämä vaikutti pienen tuumimisen jälkeen ainakin minun vähäisen kokemukseni pohjalta juuri sopivalta. Hakuvaloa, kun olisi tarkoitus käyttää myös rantautumisessa maaston tutkimiseen ja muuhun valaisutoimintaan eikä pelkästään merimerkkien etsimiseen sumussa, johon taas vielä kapeampikeilainen valaisin olisi varmasti ollut parempi. Tätä varten Tähdellä nimittäin on jo edellisen veneemme perintönä tupakansytyttimestä virtaa ottava käsikäyttöinen hakuvalo, jonka olemassaoloa en muutaman viikon takaisella Yöveden-Luonterin reissullamme harmikseni edes muistanut.



Joka tapauksessa moneen otteeseen mittailin ja tuumailin valaisimen sopivuutta kyseisenlaiseen käyttöön, kun tuollaista 139 euron hankintaa ei oikein viitsisi turhanpäiten tehdä. Valoteholtaan jotkut huomattavasti kalliimmat valaisimet olisivat tietenkin olleet vielä parempia, mutta hinnan hipoessa viittäsataa euroa alkoivat ne tuntua aivan liian kalliilta. Isommalla umpiolla varustettu valo olisi myös tietenkin auttanut asiaa. Mutta kuten jo kerroin, halusin mieluummin modernisoida ja saattaa vanhan valaisimen toimivaksi, kuin asentaa katolle jonkin tehokkaan, mutta vanhan aluksen ulkonäköön täysin sopimattoman valonheittimen.



Saatuani matkahuollon toimittaman paketin ja sen sisältämän valaisimen sekä ohessa tilaamani kulkuvaloihin sopivat 24V BAY15d led-polttimot parin päivän toimitusajan puitteissa kotiin, alkoi seuraavaksi operaation jännittävin vaihe. Uuden tuotteen muokkaaminen rälläkällä vanhaan kuoreen sopivaksi, kun tuntui alkuun varsin uskaliaalta. Olisi nimittäin aivan hyvin mahdollista, että valaisin ei tästä huolimatta vain yksinkertaisesti sopisi paikoilleen. Mittailin kuitenkin vielä ennen kulmahiomakoneen käynnistämistä huolellisesti, sekä silmämääräisesti että mitalla, ja tietenkin ilman heijastinta ympäröivää kehäparkkia, uuden valaisimen kokoa ja toden totta, projekti vaikutti edelleenkin vahvasti toteutuskelpoiselta. Takapuolen jäähdytysrivoitusta olisi "vain" viistettävä reilulla kädellä laidoilta, alkuperäinen kiinnityskorvakko leikattava kokonaan pois ja ulkolaitojen maalipintoja hipaistava uuden valaisinrungon mahdottamiseksi vanhaan koteloon. Arvailujen varaan tietenkin jää kuinka toimenpiteet vaikuttavat polttimoiden jäähdytykseen? No se selvinnee lähiaikoina..


Valaisimen purkamisen, elektroniikan pölyltä suojaamisen ja vajaan tunnin laikan heiluttelun jälkeen kuusi teholediä sisältävä kevytmetallinen valaisin solahtikin lopulta paikoilleen aivan kuin olisi tehty juuri tätä tarkoitusta varten. Nyt on sitten tehtaan lupaama 5400 lumenin valaisuvoiman antava modernia led-teknologiaa käyttävä hakuvalo valmiina odottamassa Tähden katolle pääsyä. Laitan tänne käyttökokemuksia heti, kunhan niitä vain pääsee kertymään.