tiistai 22. elokuuta 2017

Vuoden 2017 Wanhojen Laiwojen Regatta Joutsenossa.

Näköjään aivan väkisin näiden kirjoitusten valmiiksi saattaminen venyy taas kerran näin kauhean pitkälle. Työkiireet ja kaikki muutkin arkiaskareet ovat luonnollisesti syynä siihen. Sillläpä mainitsenkin vasta nyt vuoden 2017 Wanhojen laiwojen regatasta, jota vietettiin tänäkin kesänä totuttuun tapaan heinäkuun puolivälissä. Paikkana toimi tällä kertaa aivan Suur-Saimaan selkien läheisyydessä sijaitseva Joutsenon Veneseuran satama Likosenlahdessa. Vuosittaiseen kokoontumiseen lisäväriä antoi se, että kyseessä oli tällä kertaa myös vanhojen laivojen yhdistyksen 30-vuotis suurregatta. Kuten juhlavuoteen ja tapahtumaan muutenkin kuuluu, niin upeat puitteet ja kaikinpuolin onnistuneet järjestelyt Likosenlahdessa olikin kaikkien paikallaolijoiden mukaan olleet. Myös säät olivat kuulemani mukaan suosineet, joten järjestäjillä vaikuttaakin olevan välit kunnossa kaikkiin mahdollisiin suuntiin!

Mutta kuten jo aiemmin tuli kerrottua, Tähden kippari ei tähän tapahtumaan työkiireiltään tänäkään vuonna ehtinyt. Ja se on harmi! Onneksi muu Tähtimiehistö oli kuitenkin paikanpäällä edustamassa alustamme ja tuli vielä napsaisseeksi tapahtumapaikalta muutaman valokuvankin. Hiukan jouduin niitä ennen julkaisua raakkaamaan, sillä niin moneen oli tallentunut liian tunnistettavasti jonkun paikalla olleen naamataulu. Toivottavasti pääsette näiden jäljelle jääneiden avulla kuitenkin mukaan iloiseen  ja välittömään regattatunnelmaan!















Tähti ja Turso omalla regattapaikallaan lahden toisessa päässä.
Kolmekymmentävuotisen Saimaan Vanhojen Laiwojen Regatta -perinteen alullepanijat olivat myös tällä kertaa kunniavieraina katsastamassa alusten saapumista Likosenlahden satamaan. Tämä katselmus suoritettiin reitin varrelle ankkuroidun m/s Laimin kannelta. Myös rantautumisen jälkeistä kipparikokousta olivat nämä arvovieraat kaikkien paikallaolleiden iloksi kunnioittaneet läsnäolollaan. Kuullessani jälkikäteen raporttia tästä juhlavasta hetkestä sain myös haltuuni ensimmäisestä, vuoden 1987 regatasta, otettuja valokuvia. Ne kuuluvat ensimmäisen regatan järjestelyissä aktiivisesti mukana olleen ja tämänkin vuoden regatassa juhlapuheen pitäneen Herra Tuukkasen kokoelmiin. Kuten näistä otoksista voitte huomata, on alusmäärä lisääntynyt vuosien varrella huimasti. Tänä vuonna laivoja oli nimittäin paikalla noin neljäkymmentä.













Puhuessani myöhemmin puhelimessa todella ystävällisen oloisen Herra Tuukkasen kanssa ja varmistaessani lupaa näiden kuvien julkaisemiseksi, hän kertoi yhdistykseen kuitenkin jo alunperinkin kuuluneen peräti 65 vanhaa alusta. Siinä samalla - kuin ohimennen - hän tuli myös maininneeksi alkuperäisen ja erittäin useassa keskustelussa taas tänäkin vuonna esille nousseen ajatuksen, molempien Saimaan alueen laivayhdistysten yhteisregatasta. Ja pakko onkin rehellisyyden nimissä todeta, etten Suur-Saimaan Wanhat Laiwat ry:n (moottorilaiva)regatan ja Suomen Höyrypursiseura ry:n Saimaan höyrylaivaregatan erikseen järjestämisestä keksi mitään sen suurempaa tarkoitusta. Tottumus on oikeastaan ainoa mieleen tuleva seikka! Ja vaikka molemmat tahot järjestäisivät jatkossakin vuosittain omankin regattansa niin yhteisregatta olisi siltikin synergia- ja ihan jo tunnelmamielessäkin enemmän kuin upea tapahtuma. Se, että kokoontumisajot olivat vielä tänä Suomen 100-vuotisjuhlakesänä päällekäin, samana viikonloppuna, lähentelee mielestäni jo... No jääköön sanomatta!

Heitänkin tässä rohkeasti julki ajatuksen, joka ei missään nimessä ole vai omani, perinteen muuttamisesta näiltä osin. Miksei regatta myös voisi vaikka joka toinen vuosi olla yhteinen ja joka toinen erillinen? Tai yhteisregatta edes viiden vuoden välein, eli 2020, 2025 jne? Vaihtoehtoja varmasti on, eikä kyseisten yhdistysten tietenkään tarvitse yhteistä tapahtumaa järjestäessä yhdistyä. Tiedän tällaista ehdotellessani työntäväni pääni, tai jopa heittäytyväni itse, jossakin mielessä kuin potkurivirtaan, mutta perustan kuitenkin oman ajatukseni siihen tosiasiaan, että ainakin itse tutustuisin todella mieluusti Suomen joka ainoaan niin höyry- kuin moottorilaivaan ja luulenpa vain, etten ole yksin tämän ajatuksen kanssa. Uskoisin myös näkyvyysmielessä koko Suomen laivaharrastuksen saavan yhteisregatan avulla osakseen paljon nykyistä enemmän positiivista julkisuutta! Joten laitetaanko ajatus "edes" korvan taakse puolin ja toisin?

Kaikki toki tiedostavat myös sen tosiasian, että jos tällaiseen yhteiskokoontumiseen joskus vielä päädyttäisiin, olisi laivojen suuri määrä luonnollisesti yksi suurimmista haasteista. Ainakin pienemmissä satamissa! Uskon kuitenkin kaikkien tällaisten toissijaisten kysymysten olevan yhteispelillä helposti ratkaistavissa, joten niihin ei vielä tässä "tunnusteluvaiheessa" kannata sen suuremmin paneutua. Mutta kuten sanoin.. Jospa tuumaisimme kaikki yhdessä ja erikseen tätäkin asiaa! Loppuun voisi vielä klassisesti todeta, että kun perusteet suuntaan tai toiseen ovat hyvät niin "sana on vapaa"! Eli ei muuta kuin rohkeasti runoilemaan tuonne kirjoituksen alapuoliseen kommenttikenttään..

perjantai 11. elokuuta 2017

Kahdenkymmenenviiden tunnin kotimatka osa 2/2.

Oraviin saavuttaessa meitä odotti siellä todella iloinen yllätys. Lappeenrantalainen ja meille tuttu s/s Unnukka oli nimittäin kiinnittyneenä lahden itäpuoliseen laivalaituriin. Aluksen omistajat suostuivat vielä siirtämään upeaa laivaansa muutaman metrin taaksepäin niin saimme sujautettua Tähden sen ja aivan laiturin etulaitaan ennen meitä kiinnityneen Armidan väliin. Pian olivatkin toisiin aluksiin tehtävät vierailukäynnit täydessä vauhdissa. Kuten tapoihin kuuluu, kaikki laivat tutkittiin niiden aikana huolellisesti ja loppuiltaa siivitettiin tietenkin vielä yhteisellä saunalla ja letunpaistolla.

S/s Unnukka, m/s Tähti ja m/s Armida Oravissa.

Aamulla kokoonnuttiin sitten unihiekan edelleenkin verestämin silmin lunastamaan illalla tehtyä lupausta. Unnukan halkoboksi oli nimittäin luvattu illan tiimellyksessä käydä porukalla täyttämässä viereisen Haponlahden kanavan laiturissa. Reilut neljä kuutiota kuivaa koivuhalkoa odottivat siellä kantajiaan. Niillä Unnukan kerrottiin pääsevän lomansa lopuksi helposti takaisin kotikulmilleen Lauritsalaan ja tarvittaessa vielä paljon pidemmällekin.

Kun viimeisetkin olivat saaneet aamupalansa syötyä ja reilua tuntia aiemmin lämpiämään laitettu höyrykattila oli saavuttanut riittävän höyrypaineen, soitimme sitten oravilaisten kuuluville komeat kolme lähtövisseliä ja läksimme matkaan. Eilisestä hitusen voimistunut lounaan puoleinen tuuli ei keikutellut vakaan oloista Unnukkaa juuri nimeksikään ajaessamme noin kuuden solmun vauhdilla kohti halostuslaituria. Höyrykone puhisi ja suhahteli rauhoittavasti ja konehuoneessa riitti mielenkiintoista katsottavaa ja ihmeteltävää koko mukaan päässeelle porukalle. Perille päästyämme kiinnittäydyimme kaikessa rauhassa tyyrpuurin puolelta tukevaan möljään, lankonki laitettiin paikoilleen ja ryhdyttiin kolmen laivan miehistöjen voimin hommiin. Noin tuntia myöhemmin hikinen urakka paketoitiin kahvittelemalla mitä parhaimmassa säässä Unnukan kannella.

Sen lisäksi, että minulle tämä minireissu oli elämäni ensimmäinen höyrylaivamatka, oli loppumatkan ajaksi tarjolla vieläkin parempaa herkkua. Sain lähtövalmisteluita Haponlahdessa tehtäessä nimittäin todella jännittävän pestin Unnukan kipparin penkille. Pian tämän komennuksen jälkeen alus jo pukattiin irti laiturista ja kone laitettiin käymään. Rauhallisesti Unnukka lähti lipumaan eteenpäin ja minä aloin kääntämään sitä paluumatkalle sekä kokeilemaan ketjuohjauksen tuntumaa. Paljoa en ollut tätä manööveriä vielä ehtinyt suorittaa, kun konehuoneeseen johtavasta puheputkesta kuului käsky. "Emme palaa Oraviin tulojälkiämme pitkin!" Paluumatka tehtäisiinkin satamamanöövereiden helpottamiseksi ja siis aivan perustellusti, kylän pohjoispuolisen reimariviidakon kautta. Siis juuri sen saman, jonka ajoimme eilen peräkanaa Armidan kanssa! Pahoitellen puheputkeen aluksen turhaa mutkittelua, oikaisin sen takaisin alkuperäiseen kulkusuuntaansa ja kysyin seuraavaksi omistajien lupaa soittaa oikeaoppiset lähtövihellykset. Kun lupa oli saatu ja homma suoritettu sekä tulevaa reittiä vielä syynätty kartasta, oli aika jatkaa Unnukan olemuksen tunnustelua.


Vaikka vauhtia pian lisättiin olivat aluksen liikkeet hyvin verkkaiset. Rauhoittavan tahdikas veden purskahtelu paapuurin kyljestä ja höyrykoneen suhina jäivät siitä päällimmäisenä mieleen. Lämpimän koneen voiteluöljyn ajoittain komentosillallekin asti kulkeutunut tuoksu, oli myös kuin tuulahdus entisajoilta, vaikken niitä ikäni puolesta olekaan saanut kokea. Herkkä ja todella tarkka ohjaus olivat myös yksi mieleen painunut yksityiskohta. Rauhallinen ja aivan pieni ohjauskettinkien kiristys aina alkuun ja sitten vain pieni kääntöliike, saivat aluksen kulkemaan piirun tarkasti juuri haluttuun suuntaan. Peräsin pysyi myös kuuliaisesti sille asetetussa asennossa.

Unnukan miehistö luonnolisesti seurasi koko ajan matkan edistymistä ja reittivalintojani, kuten varustajan toki tällaisissa tilanteissa kuuluukin. Punaisten ja vihreiden reimojen vilistäessä puolituntisen ajon jälkeen aluksen molemmin puolin olikin syytä olla tarkkana. Etenkin vastaantulevien osalta.

Aivan liian lyhyeltä tuntuneen ajan jälkeen alkoivat Oravin laiturit kuitenkin jälleen siintää saarien ja niemien takaa. Kysyin tässä vaiheessa kohteliaasti, halusivatko omistajat hoitaa rantautumisen itse, mutta sain kuitenkin ilokseni luvan jatkaa tähän asti hyvin mennyttä kipparointiani loppuun asti.

Noin kolmekymmentä metriä ennen laituriin tuloa laitettiin kone kokonaan vapaalle. Jo sitä ennen oli satamaan saapumisen merkiksi soitettu höyrypilliä ja laitettu kone käymään hitaampaa eteenpäin. Laiturin päässä oleva ja poijulla merkitty kivi aiheutti sen, että jouduimme ajamaan möljään hiukan jyrkemmässä kulmassa, kuin alunperin olin ajatellut. Se ei kuitenkaan tuottanut minkäänlaista ongelmaa vaan Unnukka kääntyi jopa ilman potkurivirtaa kuuliaisesti oikealle kurssille. Sitten vielä muutamaa metriä ennen rantaan tuloa pieni laiturin myötäinen oikaisu ja lyhyt koneen taaksepäin käyttö. Ja niin vain olin saanut kipparoida elämäni ensimmäistä, mutten toivottavasti viimeistä, kertaa oikeaa höyrylaivaa!



Näissä hyvin iloisissa tunnelmissa jatkoimme rantabaarin terassilla lounastamisen jälkeen Tähtimiehistön kanssa omaa matkaamme. Pitäen vauhdin noin seitsemän solmun kieppeillä saavuimme pian Savonlinnaan. Kyrönsalmi jätettiin tällä kertaa meidän osaltamme rauhaan, sillä päätimme vain kaataa maston ja hurauttaa itsemme suoraan 4,5 metrin alituskorkeuden lupaavan Laitaatsillan rautatiesillan ali Pihlajaveden puolelle.


Siitä matka jatkui muutaman rantautumisyrityksen jälkeen yhtäkyytiä aina Puumalan lähettyville Kylmäsaareen asti (495h). Noilla yrityksillä viittaan siihen, että paria paikkaa katsoimme sillä silmällä, mutta kun kello oli jo tässä vaiheessa sen verran paljon, emme viitsineet mennä häiritsemään niissä jo nukkumassa olleiden toisten venekuntien yöunia. Pitkän ja hikisen päivän jälkeen halusimme nimittäin vielä itse saunoa ja antaa laivakoiramme aivan vapaasti ulkoilla yöpaikaksi valikoidussa saaressa. Niihin tyhjä Kylmäsaari tarjosi paremmat olosuhteet.

M/s Olli perässänsä m/s Heinävesi ja m/s Eero.

M/s Jermac. 
M/s Hanhi. 
M/s Helga. Nämä kaikki alukset tulivat meitä vastaan Savonlinnan ja Puumalan välillä.

Laivakoira ihailemassa Kylmäsaaren kuuta.

Kun seuraava aamu sitten koitti, oli edessä pari pientä juttua. Edellispäivän aikana olin nimittäin huomannut pilssiveden pinnan hiukan nouseen. Tuumin asiaa ja tutkin pilssiä taskulampulla. Pari syytä tähän asiaan löytyikin pian. Toinen oli pohjakaivon toisen venttiilin tiivisteen aivan pieni vuoto, joka korjaantui juuruksen mutteria kiristämällä. Toinen ja vakavampi oli jäähdytysveden ulostuloputken pään vuoto, joka päästi vettä myös sisällepäin. Konehuoneen sisäseinää pitkin valuva pieni vesinoro oli kuitenkin onneksi helposti havaittavissa, joten eipä aikaakaan niin olin irroitellut moottorin päällä laipiossa kulkevan poistoputken kokonaan. Tähdeltä löytyvistä putkitarvikkeista rakentelin seuraavaksi kylkeen uuden messinkisen läpiviennin, jonka liimasin ja kiristin tiukasti paikoilleen.





104-vuotiaan Tähden eturauhasvaivat on nyt poistettu ja komea jäähdytysvesikaari lentää taas iloisesti ulos aluksen kyljestä.
Tämän remontin jälkeen hoidin vielä korsteenin sisällä kulkevan pakoputken yläpäässä olevan ja konetta vesisateelta suojaavan läpän uudelleenkiinnityksen. Se oli nimittäin lennähtänyt jo pari päivää aikaisemmin Suvasvedellä kokonaan pois paikoiltaan. Juuri, kun tämä homma oli valmistunut alkoi Kylmäsaaren rantaan puhaltaa erittäin navakka pohjoispuhuri, joka aivan väkisin halusi irroittaa meidät sekä laiturin rannasta. Kiireen vilkkaa laitettiinkin Tähti tämän takia kulkukannalle ja suunnattiin kohti Puumalaa.



Ja nyt on läppävikakin hoidettu päiväkirurgisin toimenpitein.


Kylmäsaaren laituri meinasi äkillisen myräkän tullessa lähteä mukaamme.

Puumalassa suoritettiin vain pikainen bunkraus ja vesivarantojen täydennys. M/s Hans ja m/s Rapid olivat siellä myös, joista ensimmäisen miehistöä morjestettiin Tähden kannelta käsin lyhyesti, ennen kuin taivallusta taas jatkettiin. Hätinvirta sekä Kutveleen avokanava ja kaikki muutkin "kohteet" ohitettiin myös kovaa kyytiä, sillä illaksi oli vielä ajatus ehtiä perille Joutsenoon. Loppumatkan ajaksi nostettiin vauhtia vielä entisestäänkin, sillä perän takaa oikealta takaviistosta tulleen aallokon keinuttelu tuntui silloin vähän vaimenevan.

Hämärä kuva, jossa aivan oikeanpuolimmaisena m/s Rapid.
M/s Hans.



Keikuttelua Suur-Saimaalla Koirasaarenselällä.
Viimein illalla noin kello seitseman aikoihin kahdenkymmenen viiden ajotunnin ja kolmen vuorokauden paluumatka Suur-Saimaalle saatiin päätökseen (500,5h). Tähti oli saanut luvan majailla Joutsenossa Likosenlahdella seuraavalla viikolla järjestettävään Vanhojen laivojen regattaan asti ja olla myös niiden ajan täällä ystävälaivansa m/s Turson kyljessä. Kummankaan laivan kipparit eivät regattaan työkiireiltään nimittäin ehtisi, mutta pääsivätpähän ainakin miehistöt näin kokemaan laivakansan tapaamisen ilot myös tänä kesänä!

Imatralaisen Veneveistämö Uuden Aallon valmistama Dolphin 40 Joutsenon Likosenlahdessa.

M/s White Cat II ja m/s Mississippi samassa satamassa.

M/s Ansa.


Aina on pientä remonttia.. Ei ehkä kaikkein kaunein kuva tähän loppuun, mutta eipähän ainakaan kenellekään tule harhakuvitelmia laivaharrastuksen auvoisuudesta. Tässä on nimittäin käynnissä Likosenlahdessa tapahtunut yöllinen hiuspinnin poistotyö septipumpusta.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kahdenkymmenenviiden tunnin kotimatka osa 1/2.

Kaikinpuolin onnistunut Viinijuhla-viikonloppu laitettiin lopulta pakettiin sunnuntai-iltana. Hiukan ennen kello yhdeksää oli nimittäin tankit täytetty ja pääsimme lähtemään paluumatkalle kohti kotivesiä. Tarkoituksemme oli saada seuraavan kolmen vuorokauden aikana Tähti ajettua Heinäveden reitin kautta takaisin kotisatamansa liepeille Joutsenoon, jossa tämän vuotinen Suur-Saimaan Wanhojen Laiwojen regatta järjestetään. Koneen tuntimittari osoitti tässä vaiheessa lukemaa 475,5h.

M/s JS II tuli meitä vastaan pian lähtömme jälkeen Myhkyrin saaren paikkeilla.




Olimme tuumineet ajavamme lähtömme jälkeen vain muutaman hetken ja jäävämme jonnekin Vehmersalmen liepeille yöksi. Ilta ja yö vain olivat niin kauniit ja tyynet - kuten varmaan oheisista kuvista voitte huomata - ettemme yksinkertaisesti malttaneet jättää matkan tekoa niin lyhyeen. Viisi tuntia myöhemmin saavuimmekin sitten Karvion kanavalle, jossa yritimme parkeerata itsemme mahdollisimman hiljaa uneen vaipuneen m/s Armidan viereen. Rantautuminen onnistuikin hoitaa hissukseen, mutta laivakoira päätti ottaa oikeuden omiin tassuihinsa ja hyppäsi ulkoilutusreissun päätteeksi kolistelemaan laiturikaverimme kannelle sillä seurauksella, että aluksen kippari heräsi.


Suvasveden Kukkarinselällä.


Remonttia luvassa. Onneksi satuin käymään katolla kuvausreissulla ja huomasin tapahtuneen.




Karvion kanavalla.

Yöllisen episodin muistot olivat onneksi aamun valjetessa ystävälaivamme miehistöltä jo unohtuneet ja niinpä saimmekin yhteistuumin sovittua seuraavan päivän epistolan. Se sisälsi meidän matkasuunnitelman mukaisen ajon niin pitkälle, kuin vain päivän aikana kohtuudella ehtii ja jaksaa.


Pian puolenpäivän jälkeen lähdettiinkin liikkeelle. Heinäveden reitin varsin pieniä korkeuseroja sisältävät ja maksimissaan 31 x 7 m. kokoisille aluksille tarkoitetut kanavat päätettiin tällä kertaa läpäistä kahden laivan taktiikalla. Meidän huoleksemme jäi tässä suunnitelmassa odotuslaiturilla olevien kanavien käyttönarujen nykäisy. Sen jälkeen aina sulkuporttien auettua Armida kiinnitti itsensä aivan sulun oikeaan takalaitaan ja me puolestamme Tähden vasempaan etulaitaan. Näin mennä huristelimme kaikki reitin kanavat eli Karvion, Kerman, Vihovuonteen ja Pilpan lävitse yhtäkyytiä. Nopeus veden suhteen vaihteli Tähden kipparin mielenliikkeiden mukaan 6,9 - 7,8 solmun välillä myötävirran vauhdittaessa kulkuamme entisestäänkin. Nopeampikulkuisena ja sulavampirunkoisena Armidalla ei luonnollisesti ollut mitään ongelmia pysyä meidän mukana, vaikka aluksen kippari kertoikin matkavauhdin ajoittain olleen huomattavasti heidän tavanomaistaan suurempi.






Kuusi ja puoli tuntia kestäneen siirtymän lopuksi sovimme yöpaikaksemme Oravin (487h), jonne saavuimme pohjoista reittiä pitkin peränkanaa tiheässä reimariviidakossa navigoiden. Oman pienen haastensa tähän pujotteluluun antoi länteen laskeva ja suoraan edestäpäin paistanut aurinko, joka teki punaisista ja vihreistä reimoista hetkittäin täysin värittömiä. Muutamaan otteeseen hain apua tähän värisokeuteen kiikareista, joilla katsomalla reimarien väri tällaisissa tilanteissa aina helposti selviää.

Pakoputken lähettyville unohtunut köysi ja jo kerran aiemmin saman kokenut äyskäri, ottivat kuuman ajopäivän aikana hiukan osumaa.